VÄHÄN ON IKÄVÄ JA VÄLILLÄ ÄRSYTTÄÄ

Mitä mulle kuuluu? Vaikka kuinka täällä sujuu kaikki hyvin ja olen onnellinen, on aina välillä vaan ikävä Suomeen. Ikävä noita kuvissa näkyviä tyyppejä ja maisemia, suomen kieltä, koulunkäyntiä, kavereita, Suomen hanavettä...
Mä oon skypetellyt kotiin päin nyt kaksi kertaa, sekä iskän ja Tuomaksen että Laurin kanssa. Ikävä puheluiden jälkeen ei todellakaan lisääntynyt eikä tullut mitenkään pahempi mieli (mistä kaikki oli etukäteen varotellu), päinvastoin. Oli helpottavaa kuulla että kaikki sujuu siellä hyvin ja että ainakaan tärkeimmät tyypit ei oo mua vielä unohtaneet. Sain kylläkin vähän kommenttia ettei suomi oikeen meinaa sujua ja jep, joudun blogiinkin kirjottaessa nykyään aina googlettelemaan jotain sanontoja tai lauseenrakenteita että voiko näin sanoa suomeksi tms. :D

Mulla on vielä tämä viikko koulua ja sitten alkaakin koulujen syyslomat, mikä meinaa sitä että meikäläisellä on kaks viikkoa lomaa edessä! Ranskan koulujärjestelmän yks harvinaisista hyvistä puolista on pitkät lomat, mutta näiden koulupäivien ansiosta sietääkin kyllä olla... Mulla on suunnitteilla parille viikolle niin kavereiden treffaamista, sukujuhlia, pitkiä aamuja, Halloween-pirskeitä kuin kouluprojektejakin, mutta eiköhän ne kaks viikkoa tuu joka tapauksessa ihan tarpeeseen.

Koulussa oon alkanut pikku hiljaa löytämään ne enemmän omanhenkiset tyypit ja mulla onkin tällä hetkellä useempi "porukka" johon koen jollain tasolla kuuluvani. Vaikka samaan aikaan tuntuu että just nyt menee tosi hyvin kavereiden kanssa, oon viime aikoina ollut päivittäin myös tosi ärsyyntynyt ihmisiin koulussa ja kaikkien ranskalaisuuteen.
Tää on vissiin nyt se vaihtareiden kuuluisa toka kuukausi, kun uusi maa, kulttuuri ja vähän kaikki vaan ottaa välillä päähän. Täällä sitä koulussa istuessa miettii, miten fiksuja, suvaitsevaisia, kypsiä ja avoimia suomalaiset nuoret noin niinkun yleisesti ottaen oikeesti on. Kaipaan sellasia ihan normi koulupäivän keskusteluja joistain muistakin aihepiireistä kuin poikaystäväehdokkaista, vanhempien idioottimaisuudesta tai ryyppyreissuista...

Kielen kanssa on vähän nyt se tilanne, etten osaa oikeen enää/vielä mitään kieltä hyvin. Suomi tuntuu tosiaan aika tahmeelta, ranskan kanssa on vielä enemmän ja vähemmän hankaluuksia ja englanti meinaa mennä ranskan kanssa sekasin. Esimerkiksi mun enkuntunnilla kirjotetut kuullunymmärtämisen muistiinpanot näytti tältä: "Laura sai kokemuksia joista myöhemmin benefitsejä esim. työelämässä avec employerit...". Ajattelen siis oikeestaan kolmella kielellä sekasin ja taivutan usein englannin tai ranskan sanoja suomeksi, kun en saa päähäni mitä ne suomeksi on. En ois kyllä yhtään osannut kuvitella miten nopeesti suomea rupee unohtamaan ja miten hankalaksi sen käyttäminen oikeesti muuttuu!

ODOTTAVAN AIKA ON PITKÄ

Nyt suoraan sanottuna ketuttaa.
Mä vihjasin täällä joskus pari kuukautta sitten saaneeni kuulla jotain vaihto-vuoteeni liittyviä uutisia Ranskasta. No juttuhan meni niin että muhun otettiin sillon facebookin kautta yhteyttä ja kerrottiin, että mut on nyt valittu perheeseen vaihtariksi. En saanut mitään virallista vahvistusta asiasta YFU:lta tai edes kyseisen perheen vanhemmilta, joten tilanne oli vähintäänkin mielenkiintonen. Tää mua lähestynyt tyttö kuitenkin kerto mulle mm. missä tuun nukkumaan, missä he asuvat ja kuinka monta päivää ehditään olla saman katon alla.
Ymmärsin kyllä itekkin että kaikki on vielä aika epävarmaa, varsinkaan kun en sitten saanut mitään vahvistuksia, mutta yritä nyt olla innostumatta tällasista uutisista! Se perhe asu just sillä alueella mihin olin toivonutkin pääseväni, olisin saanut sieltä neljä hostsiskoa ja muutenkin, ylipäänsä koko perhetietojen kuuleminen on vaihtarille tosi suuri juttu.

No, eilen sitten sain vihdoin Suomen YFU:n päästä sähköpostia, että kyllä tämä perhe oli harkinnut ottavansa mut heille asumaan, mutta etteivät he voikkaan jostain syystä toimia isäntäperheenä. Pari kuukautta olin ehtinyt sormet ja varpaat ristissä odottaa ja toivoa että tä olis totta, joten kyllä nyt pikkasen harmittaa. Ei kuitenkaan voi mitään, mua inffonnut tyttö oli paljastanut asioita ilman lupaa ja ennen kuin ne oli varmoja. Toivotaan, että seuraavalla kerralla on ihan tosi kyseessä...

"NÄHDÄÄN SITTEN HEINÄKUUSSA 2016"

Viikko sitten oli tosiaankin se YFU:n vaihtareiden valmennusleiri, josta meinasin vähän jotain kirjotella. Mulle itelle ei ehkä jäänyt kauheen hyvä fiilis tosta viikonlopusta. Osittain varmaankin siksi että olin tosi väsynyt kouluviikon jäljiltä, mulla oikeesti meni osa leiristä ohi koska olin vaan niin töttöröö siellä! Myös sellanen jännittäminen ja superylisosiaalisuus on pidemmän päälle tosi väsyttävää, varsinkin jos tapaa 200 uutta tyyppiä samana päivänä ja yrittää opetella nimiä ja vielä pitää mielessä että kenen kanssa on jo jutellut.
Meille oltiin myös kerrottu että majoituttaisiin maittain, mutta ei me kaikki Ranskaan menevät ainakaan oltu samassa huoneessa. Sinänsä aika ärsyttävää, mäkin esimerkiksi sain sunnuntaina noin tunnin ennen kotiinpaluuta tietää, kuka se viides tyttö meistä oikeen on. Olisin halunnut paljon enemmän tutustua just näiden samaan maahan, tai edes Eurooppaan, lähdössä olevien kanssa. Enhän mä niitä USA:n vaihtareita tuu varmaan lähes ketään näkemään enää ikinä!
Toisaalta kuitenkin moni siellä esille nostetettu asia oli hyvä pistää mieleen ja ymmärtää. Kuuntelin ainakin ne kaikki huonosti päättyneet tapaukset ja kaikenmaailman riitatilannetarinat korvat höröllä, mulle jopa tuli ehkä vähän semmonen paniikki leirin jälkeen että mitä kaikkea siellä oikeen voi tapahtua. Onneksi noi meille kerrotut jutut oli varmaan niitä kaikkein kärjistyneimpiä ääritapauksia, mutta tositapahtumia yhtä kaikki...

Vaikka yleisfiilis oli leirin jälkeen muunmuassa yllä mainituista syistä hieman myrtsi, oli siellä paljon kivojakin juttuja myös! Ehdin esimerkiksi tutustua ja jutella aika hyvin Anniinan kanssa, joka on elokuun 26. päivä samassa koneessa mun kanssa, ja kaavaltiin jo jotain tapaamistakin kesälle.
Hauskinta kuitenkin ehkä oli, kun ennnen kotiin vieviin busseihin nousemista sanottiin yhden tosi kivan tytön kanssa toisillemme (hän ilmeisesti oli menossa Hollantiin, nimestä mulla ei kyllä oo mitään muistikuvaa.. näin hyvin siellä ehti tutustua ja jäi ihmiset mieleen), että nähdään sitten vuoden päästä heinäkuussa kaikkien Euroopassa olleiden vaihtareiden yhteisellä leirillä. Musta tuntuu että tää tulee kiteyttämään koko tulevan vaihtovuoden aika hyvin, sä vaan tapaat koko ajan uusia ihania ihmisiä joiden nimiä et kerkee opettelemaan ja joista et ikinä tiedä, millon ne tuut seuraavan kerran näkemään.

KEVÄTKUVIA JA ANTEEKSIPYYNTÖ

Moikka taas ihan superisti liian pitkästä aikaa! Tähän rakoon tais tulla blogin pisin postaustauko, mutta katkastaan se nyt vihdoin...

Tilannehan oli siis seuraavanlainen: reilu kaksi viikkoa sitten sain meidän hiihtolomavideon editoitua valmiiksi ja latasin sen YouTubeen. Yhteensä neljä kertaa. Plus se kerta, kun latasin väärän videon. Jokaisessa latauksessa meni se suunnilleen puoli tuntia. Voitte vaan arvata, että ton jälkeen palo pinna aika pahasti!
Päädyin sitten venailemaan semmosta sopivaa inspistä kuudennen kerran uudelleenmuokkausta varten mutta uusintakokeiden, YFU-papereiden, hygieniapassitestien sun muiden puuhien lomasta semmosta ei jostain kumman syystä tullu. Ja mitä pidemmäksi toi tauko veny, sitä suurempi kynnys oli lähteä edes normi kuvia muokkaamaan ja postaamaan. Nyt kuitenkin päätin kerätä itteni ja saada tänkin homman taas käyntiin, sillä mä ihan oikeesti tykkään tän pienen blogini pitämisestä tosi paljon, vaikkei se ehkä sinne teille seurailijoille oikeen oo viime aikoina välittyny! Oli silti ihanaa huomata, että tauonkin aikana kävijämäärä oli pysyny aika samoissa luvuissa, joku siellä siis ainakin tätä säännöllisesti tsekkailee ♥

Nyt mulla on luonnoksissa odottamassa liuta kuvia, pikkasen pidempää pohdintaa lähestyvästä vaihtovuodesta ja mähän tasan julkasen sen helkkarin videonkin täällä, vaikka oltais juhannuksessa sillon. Elikkäs, seuraavaan postaukseen!

RAVINTOLAILTA JA SUKUPUOLIKYSYMYS

Perjantaina me oltiin Laurin kanssa syömässä meidän vuosipäivän kunniaksi yhdessä mun lemppariravintoloista. Ilta oli sinänsä tosi onnistunut, ruoka hyvää ja seura sitäkin parempaa, mutta silti jäi vähän ärsyttävä fiilis tuolta.

Oon kyseisessä paikassa käynyt monen monta kertaa ja ruoka ei oo kertaakaan pettänyt. Siks nyt ihmetyttikin, kun mun pihvi oli hirmu sitkeää ja siitä jäi suuri osa syömättä koska en yksinkertasesti saanut pureskeltua sitä alas.
Kun tarjoilija tuli hakemaan meidän lautaset ja kysyi, mitä tykättiin ruuista, sanoin ihan ystävällisesti että yleisestä tasosta poikennut pihvi vähän harmitti. Tarjoilijan vastaus oli jotain tyyliin "Voihan, semmosta se välillä on", eikä mulle pahotellut asiaa mitenkään.
Mä oon oppinut pienenä jo semmosen ajattelutavan, että ravintoloissa saa ja kannattaa huomauttaa, jos annos ei vastannut odotuksia tai jos siinä oli joku pielessä. Iskälle, tai kenelle tahansa kenen kanssa oonkaan ollut syömässä, ei oo ikinä vastattu noin välinpitämättömästi. Myös ton illan aikana kun Lauri huomautti vesipullosta, jota oltiin odotettu vaikka kuinka pitkään, sille vastattiin ihan eri tyyliin kuin mulle.

Joskus mä vaan mietin, että ois niin paljon helpompaa olla mies. Olisin niin paljon vakavasti otettavampi! Jokanen varmasti pystyy kuvittelemaan, miten erilainen tilanne toikin olis ollu, jos siellä olis pihvistään valittamassa ollut vaikkapa teidän isä, isoveli tai joku muu miespuolinen henkilö. Silti ihan yhtä lailla mä olin maksava asiakas, jolla oli oikeus saada hyvälaatuinen pihvi. Mutta kun olen nuori tyttö, ei mulla oo minkäänlaista auktoriteettiä vastaavissa tilanteissa. Aarghh...

Pahoittelut kilometrivalituksesta, laitetaan loppukevennykseksi kuva erittäin kiinnostuneena toisen juttuja kuuntelevasta tyttöystävästä!

Kuulumisia osa 3

Täällä itsestään ilmottelee yks todella väsynyt ja uupunut tyttö! Tänään töistä tultuani nuokuin ruokapöydässä, makasin lattialla kymmenen minuuttia kun en jaksanut nousta sänkyyn ja itkin kun en saanut puhelimen takakantta irti, kertoo ehkä jotain...

Viikonloppu tuli ja meni, ihan liian nopeasti todellakin. Noi kuvat on mun ja Laurin rantareissulta, joka lopula jäi vähän lyhyeen kun alkokin ukkostaa. Rantailun lisäks oon mm. käynyt shoppailemassa veljen kanssa sille vähän kesävaatteita (olin kuulemma sen verran hyvä makutuomari ja vaate-esittelijä että pääsen reissuun mukaan toisenkin kerran!), kattonu leffoja ja odotuksella miettinyt perjantaina koittavaa lähtöä.

Mulla on enää neljä työpäivää jäljellä, positiivisesti ajatellen semmoset sopivat neljä, realistisesti ajatellen neljä liikaa. No, niinkun itselleni ankarasti koitan muistutella, sitten ne on ohi ja pääsen muihin maisemiin!
 Kyllä mä hei selviän (jos hyvin käy)!