18.9.

Tasan vuosi sitten, samaan aikaan kun mä olin liikkatunnilla juoksemassa cooperin testiä, mun äiti kuoli. Menetin yhden mulle kaikkein tärkeimmistä ihmisistä, sen tietyllä tavalla läheisimmän.
Uskomatonta, että siitä on jo vuosi, muistan edelleen koko päivän ihan kirkkaasti eikä tunnu, että äiti ois ollu poissa täältä niin kauaa.
Mun äitini oli aivan varmasti vahvin, ainutlaatuisin ja aidoin ihminen, jota oon ikinä tavannu tai tulen ikinä tapaamaan.
 Ne 34 päivää, jotka äidin kanssa elettiin tietäen, että jossain vaiheessa hän kuolee, oli järkyttävän rankkoja niin mulle, mun pikkuveljelle kuin mun isällekin, mutta kaikkein eniten äidille. Siitä huolimatta äiti ei menettänyt sitä tiettyä positiivisuuttaan ja asennettaan elämään, vaan yritti kaikin tavoin tehdä loppuajasta mahdollisimman normaalin ja pysyä sinä samana mun äitinä. 
Suurin kohteliaisuus, mitä mä mun sukulaisiltani aina silloin tällöin kuulen on: "Sä muistutat ihan äitiäs!" Toivon, että ainakin jollain tapaa se on totta ja että mussa on edes pieni osa äitiä. Mä en ikinä tule unohtamaan äitin viimeistä neuvoa mulle, tai sitä elämänohjetta jonka sain, kun seurasin hänen kärsimyksiään sen kuukauden. Myös ne tietyt hetket ja tilanteet vuosien varrelta viidentoista vuoden ajalta säilyy mun muistoissa mun omaan viimeiseen elinpäivään saakka. Osaan jo olla kiitollinen siitä, että meillä ylipäänsä oli ne viistoista vuotta. Ja että olin jo niin vanha äitin kuollessa, että muistan selkeesti meidän yhteisiä hetkiä.
Perheenjäsenen, tai varmaan oikeestaan kenen tahansa rakkaan ihmisen, kuolema on niin iso juttu ja suuri muutos, että tuntuu, kuin siihen kuuluis mennä jotenkin enemmän aikaa kuin vaan se yks pieni hetki. Aamulla kun menin kouluun mulla vielä oli äiti, mutta kun iltapäivällä tulin kotiin, mun äiti olikin taivaassa.
Sitten kun se oli tapahtunut, meni asian kunnolliseen sisäistämiseen kauan. Pikku hiljaa ensimmäiset takit naulakosta vietiin varastoon ja kännykän liittymä suljettiin. Vasta viime huhtikuussa mä poistin äitin numeron mun puhelimesta, ne vanhat viestit ja niiden lukeminen oli jotenkin tosi lohdullisia siellä. Ikään kuin tarvitsin jotain todisteita siitä, että kyllä mulla oli äiti. Ja siitä syystä edelleenkin meillä on yläkerran vessassa "tyttöjen puolella" vielä kaks hammasharjaa, vaikka toinen onkin ollut jo vuoden käyttämättömänä. Silti se kertoo siitä, että joskus täällä oli kaks pinkillä hammasharjalla harjaavaa.

Mä tiedän kyllä, etten ikinä unohda. Edelleen muistan täysin pinnistelemättä, miltä äiti kuullosti kun naurettiin yhdessä tai miten just tietyllä äänensävyllä se aina kutsui mua Katsumariaksi. Tai miltä äiti tuntui ja tuoksui halatessa ja kuinka pehmeä äidin kämmenen iho oli.
Ja niiden juttujen muisteleminen on kaikkein tärkeintä, koska muuta ei enää ole. Sillä tavalla äiti yhä elää täällä, kun mulle kesken mantsantunnin tulee hymy huulille kun muistelen, miten edelliskesänä kerran onnistuttiin eksymään puoleksi tunniksi Helsingin Kamppiin.
Koska ikinä enää en kuule sitä samaa ääntä kyselemässä, miten Katsumarian koulupäivä on mennyt.

♥